Ei nyt sentään mitään dramaattisempaa missään mielessä, vain turhautumista ja väsymystä.
Kolme vuotta "jatkuvaa remonttia" - alkuun uudisrakentamista talon anturasta ja sokkelista ylös noin 80 neliötä vanhan kylkeen kun vanhan siirsin kaivinkoneen kauhalla traktorin lavalle ja.... - ja siitä eteenpäin ja sitten sen kaiken viimeistely tuntuu vain ottavan enemmän ja enemmän voimille (ja kukkarolle, eli pankkitilille) ja päivittäin, viikottain tuntuu saavani vähemmän ja vähemmän aikaiseksi, siis valmista.
Joku sanoi jotain jota en nyt muista sanasta sanaan, mutta se oli seuraavan mukainen - lohdulliset sanat kuitenkin --- Ei se määrä vaan se laatu ja se tunne että on saanut jotain valmiiksi, vaikka vain pieneltä osin jota kukaan ei edes huomaa.
Se oli ohjelmasta "Grand Design", Englanniksi tietenkin. Katselen sitä sarjaa mm. YouTube kautta.
Minulle, jopa pienen alueen valmiiksi saaminen tuottaa nyt, sen jälkeen mielihyvää, eli tuon ilmaisun kautta, mutta kun sen "Grand Design" kautta tulee edelleenkin pettymyksiä ja turhautumista. Minkä teet?
... Blogi ohjelma - yhteys ohjelma sekosi tässä vaiheessa .... joten osa puuttuu .... oli sitä luovaa kirjoitusta, tajunnan virtaa joten en enää muista siitä mitään....
Nyt olen kuitenkin edennyt yhden turhanpäiväisen osa-alueen kanssa siihen että minulla on uuden kulma huoneen paneelit katossa ja lattian laminaatit sisällä eteisessä. Odottaa asennusta.
Lattialle tulee vielä kipsilevy, sen praimeri ja itse oikaisevalla massalle lattian oikaisu. Sitten muovi päälle ja laminaatti ja voin jo ryhtyä siirtämään huonekalut sinne.
Huonekalut?
Siitä myöhemmin lisää koska otsikon mukaan kyse on nyt aiheesta "Elämän onnettomuuksia".
Olo on kuten tuo "Bon Voyage" by Vangelis - Oseanic levyltä tuo esiin - seilataan sinne ja sitten tuonne ja tullaan takaisin ja aina kolhiinnutaan johonkin "karikkoon" - sanoo vanha (valtameri)purjehtija (harvemmin karille kolahtaneena).
Yksi toinen "suuri onnettomuuksistani" jonka koen on tuo riittämättömyys itsestäni, etenkin pääsy tuonne Kurren Puupajaan ja sen tehtävien pariin, sorvin ääreen.
Mutta eikö tuo tuosta ja toivon tulevana viikonloppuna voivani kadottaa kaiken tuon turhautumiseni ja väsymykseni kun käyn äitini luona Porvoossa hänen 88 päivien johdosta - mutta silloin ei nyt sitten keskustella uskonnosta - mutta jos - kun "HÄN" sen aina aloittaa; toivon olevani hieman entiseen nähden sivistyneempi ja tahdikkaampi eikä kuten Saksalainen U-veneen torpeedon lähettäjä ja ampuu alas hänen mielipiteensä - kuten olen aina ollut.
Ja sitten paluumatkalla kotiin käydään tapaamassa tyttären tytärtäni (1v) Nastolassa, jota odotan suuresti ja "pelolla" ja saan samalla kuulla tyttäreni uusimmat tapahtumat - livenä.
Kun minulle tuli avioero tyttäreni oli saman ikäinen, suunnilleen.
Elämäni onnettomuuksia edellisten kautta - asumme niin kaukana toisistamme ja siten tapaamme harvemmin - ja bensiini on niin kallista.
Viikonloppu reissut eivät ole ihan sopivia. :-(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti